Entisenä lapsettomana nykyisenä lapsellisena olisin voinut ehkä vähän paremmin henkisesti varautua siihen että tuo alle metrinen otus tulee muuttamaan elämääni uudestaan ja uudestaan. Nyt kun pikkuherra S. on alkanut mobilisoitumaan myös pystyyn nousemalla saavutettuaan huiman 11 kuukauden iän, on vaunuilla kulkeminen ja vauvakinoilu entistäkin haastavampaa. Myös kotona on enää turha unelmoida rauhallisesta hetkestä kahvikupin hakemisen tai pissalla käymisen merkeissä kun olohuoneesta saattaa sillä sekunnilla kuulua mahtava räminä ja sitä puolen sekunnin päästä seuraava viiltävä parku. Meikkaaminen hoituu myös tosiaan näpsäkästi takiaisen roikkuessa selässä siinä samalla kun yritän estää ripsentaivuttajan päätymistä nielurisojen seuraksi. Hiuslakkaa pääsen suhisuttamaan parvekkeelle, kun olen ensin houkutellut liikkuvan täystuhon ryömimisasentoon ja viiden metrin päähän parvekkeen heiluvasta ovesta. Siinä on hyvät kolme ja puoli sekuntia aikaa laittaa letti kuosiin.
No, vaihehan on ohimenevä. Kaipa tuo oppii olemaan kolhimatta itseään niin kovin tässä kevään mittaan. Toivottavasti. Siihen saakka äidin ei tarvitse ihmetellä ajankäyttöongelmia, hyvä jos ovesta pääsee kerran päivässä ulos, vaikkakin räjähtäneen näköisenä ja silmät puolitangossa.
